Lapsia -varoitusmerkki oli syksyllä lennähtänyt irti pylväästään Annantalon nurmikolle. Olen pyytänyt liikennemerkkien kunnossapidosta vastaavaa Staraa palauttamaan merkin paikoilleen, mutta kunnes toiveesta tulee toimintaa, saavat lapset todella varoa autoja Kansakoulukadun ja Annankadun kulmassa eikä päinvastoin! Ja varmasti sama tilanne jatkuu, vaikka liikennemerkki paikalleen saadaankin, sen verran hurjaa on meno siinä kadunkulmassa: busseja, raitiovaunuja, autoja ja ihmisiä tulee neljästä suunnasta. Liikennevaloja ei ole, joten röyhkein tai pelottomin menee ensin. 

Mutta tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa pelkästään liikenneturvallisuudesta, vaan halusin käyttää pihalle lennähtänyttä varoitusmerkkiä vertauksena lasten ja erityisesti lastenkulttuurin paikalle kaupunkitilassa. Se on keskellä, mutta samalla jotenkin sivuun lennähtäneenä. Se on tarjolla ja saavutettavissa kaikille, mutta kuinka moni sen löytää? Ja ennenkaikkea, jos se tarvitsee huoltotoimenpiteitä, miten sitten käy?

Ilkka Malmberg on viime aikoina kirjoittanut osuvia havaintoja taiteen ja yleisön suhteesta. HS:n marraskuun kuukausiliitteessä hän kirjoitti Kaija Saariahon musiikista tai oikeastaan itsestään ja halustaan oppia ymmärtämään Saariahon musiikkia. Keskustelu jatkuu saman lehden lauantaiesseessä: http://www.hs.fi/paivanlehti/kulttuuri/Eliitti+ja+moukat/a1358495581530 Malmbergin pointti ei ole korkeakulttuurin tai sen tekijöiden arvostelu, hehän ovat edelläkävijöitä. Terävin piikki suuntautuu perässähiihtäjiin, jotka eivät tiedä, mihin ollaan menossa ja miksi ja silti he hiihtavät hiki otsassa vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. 

Malmberg luottaakin nuoriin, jotka tuntuvat suhtautuvan kulttuuriin rennommin: "Juttu joko toimii mulle tai ei toimi." Luottamus omaan tulkintaan ja omaan makuun on kulttuurin kentällä kullan arvoinen taito. Malmberg myös peräänkuuluttaa ohjaavaa kättä. Sellaisia ihmisiä, jotka avaavat taidetta muille ja kertovat, mistä on kyse. Sen voi tehdä taustoituksen ja tulkinna kautta, kuten taidekriitikko tai tutkija. Mutta sen voi tehdä myös keskustellen ja omaan ilmaisuun ohjaten, kuten taidekasvattaja.

Se kokemus, joka syntyy itse tekemisestä, antaa hyvän pohjan myös taiteen ymmärtämiseen ja tulkintaan. Maalauksen näkee eri lailla, kun on itse maalannut. Sama pätee musiikkiin, elokuvaan, tanssiin, teatteriin, kirjallisuuteen ja kaikkiin muihinkin taiteenlajeihin. Siksi tekemiseen tukeutuvan taidekasvatuksen tulisi kuulua yleissivistykseen. En tarkoita tällä sitä, että kyllin kauan taidetta opiskellut pitäisi kaikesta taiteesta. Mutta kyllin kauan taidetta opiskellut osaa erottaa, mistä itse eniten pitää ja löytää sen. Hän myös ymmärtää ja todennäköisesti kunnioittaa sitä, mistä ei pidä. Silloin voi vain todeta: "Ei oo mun juttu!" Ja silti voi antaa luvan muille nauttia.

Mutta missä on taidekasvatuksen paikka kaupungissa tai yleissivistävässä koulutuksessa? Onko se kaikkien saavutettavissa, onko sille tarpeeksi resursseja, onko sillä etuajo-oikeus?