Olemassaolon muotoja

Ootko sä Facebookissa? Entä Twitterissä? Käytätkö WhatsAppia tai KikMessengeriä? Ai et? Missä sä sitten oot? Miten suhun saa yhteyden? Olen kotona ja minulle voi tulla puhumaan! Mutta riittääkö se? Lapseni ovat usein kotona myös, mutta samaan aikaan jossain ihan muualla. Sovellusten, pelien ja verkkoympäristöjen puutarha on villiintynyt viidakoksi, johon moni vanhempi tarvitsee karttaa ja matkaopasta löytääkseen lapsensa. Ja sitten toivotaan, että lapsi on kunnossa ja nähnyt karkumatkallaan vain kivoja ja kauniita asioita.

Meillä seikkailu taisi alkaa Habbo Hotellista. Vinkistä ymmärsin jossain vaiheessa, että jos haluan tavata lapseni iltapäivällä koulun loputtua, pitäisi perustaa oma hahmo Habboon ja mennä hengailemaan uima-altaan reunalle. Siellä sitten lego-ukkoina seisottiin jonossa ja oltiin yhtä noloja kuin jos oikeasti oltaisiin seisottu jonossa hotellin uima-altaalla. Eikä juuri puhuttu. Todella tylsää, kyllästyin nopeasti, mutta tiesinpähän paikan. Vai tiesinkö? Minulla oli nimittäin vaikeuksia suhtautua empaattisesti, kun lapsi tuli itkemään huoneestaan varastettuja huonekaluja. Siis niitä immateriaalisia pikselikasoja! Onneksi emme kohdanneet Habbossa mitään vakavampaa, sellaisistakin tapauksista olen kuullut.

Menneellä viikolla olen lukenut lehdistä monta hyvää ja tarpeellista juttua lapsista ja mediasta. Vanhemmille yritetään avata sitä maailmaa, jossa lapset jo uivat kuin kalat vedessä. Jos siis saavat  luvan. Niin kuin kaikessa kasvatuksessa, myös mediakasvatuskesssa säännöt ja rajoitukset ovat tärkeä elementti. Mutta yksin ne eivät riitä. Rajoittamisen rinnalle on onneksi noussut ohjeeksi mennä itse mukaan ja myös suhtautua kunnioittavasti siihen maailmaan, joka lapselle on täyttä totta. ”Älä itke, ei se oikeasti tapahtunut!” ei riitä, kun oma pelihahmo ja kaikki sen ansaitsemat rikkaudet on oikeasti varastettu. Pitää ymmärtää vähän pidemmälle, mistä on kysymys. Usein tuntien työstä, sosiaalisesta verkostosta ja luottamuksesta. Sellaisista asioista, jotka ovat oikeassakin elämässä tärkeitä.

Uuden sovelluksen tai verkkoympäristön kohdatessani huomaan ensin yrittäväni määritellä, mikä se on,  mitä varten tehty. Instagrammilla jaetaan kuvia, Twitterissä lähetetään viestejä ja WOWissa pelataan. Mutta ei se ihan niin yksinkertaista taida olla. Kaikissa ympäristöissä myös ollaan ja näytään, rakennetaan omaa identiteetiä. Eihän kotonakaan vain asuta. Kotona kasvetaan, kasvatetaan, keskustellaan, rakastetaan ja riidellään. Pikkuhiljaa opitaan asioita maailmasta ja ollaan valmiita siirtymään seuraaviin ympäristöihin.

Netti on mullistanut ja lisännyt olemassaolon muotoja ja tapoja. Aikuiset joutuvat opettelemaan niitä siinä missä lapsetkin. Mutta se ei tarkoita, että vanhat olemassaolon ja kommunikoinnin tavat katoaisivat. Ehkä vanhemman tehtävä on paitsi olla selvillä siitä, missä oma lapsi liikkuu ja mitä tekee, myös pysyä kotona ja olla paikalla, kun tarvitaan kosketusta, keskustelua ja muutakin kuin hymiö-haleja.

Ajatuksia herätti:

http://www.hs.fi/kotimaa/Lapsen+käytös+netissä+kuuluu+vanhemmille/a1360214907639

Lapsia -varoitusmerkki oli syksyllä lennähtänyt irti pylväästään Annantalon nurmikolle. Olen pyytänyt liikennemerkkien kunnossapidosta vastaavaa Staraa palauttamaan merkin paikoilleen, mutta kunnes toiveesta tulee toimintaa, saavat lapset todella varoa autoja Kansakoulukadun ja Annankadun kulmassa eikä päinvastoin! Ja varmasti sama tilanne jatkuu, vaikka liikennemerkki paikalleen saadaankin, sen verran hurjaa on meno siinä kadunkulmassa: busseja, raitiovaunuja, autoja ja ihmisiä tulee neljästä suunnasta. Liikennevaloja ei ole, joten röyhkein tai pelottomin menee ensin. 

Mutta tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa pelkästään liikenneturvallisuudesta, vaan halusin käyttää pihalle lennähtänyttä varoitusmerkkiä vertauksena lasten ja erityisesti lastenkulttuurin paikalle kaupunkitilassa. Se on keskellä, mutta samalla jotenkin sivuun lennähtäneenä. Se on tarjolla ja saavutettavissa kaikille, mutta kuinka moni sen löytää? Ja ennenkaikkea, jos se tarvitsee huoltotoimenpiteitä, miten sitten käy?

Ilkka Malmberg on viime aikoina kirjoittanut osuvia havaintoja taiteen ja yleisön suhteesta. HS:n marraskuun kuukausiliitteessä hän kirjoitti Kaija Saariahon musiikista tai oikeastaan itsestään ja halustaan oppia ymmärtämään Saariahon musiikkia. Keskustelu jatkuu saman lehden lauantaiesseessä: http://www.hs.fi/paivanlehti/kulttuuri/Eliitti+ja+moukat/a1358495581530 Malmbergin pointti ei ole korkeakulttuurin tai sen tekijöiden arvostelu, hehän ovat edelläkävijöitä. Terävin piikki suuntautuu perässähiihtäjiin, jotka eivät tiedä, mihin ollaan menossa ja miksi ja silti he hiihtavät hiki otsassa vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. 

Malmberg luottaakin nuoriin, jotka tuntuvat suhtautuvan kulttuuriin rennommin: "Juttu joko toimii mulle tai ei toimi." Luottamus omaan tulkintaan ja omaan makuun on kulttuurin kentällä kullan arvoinen taito. Malmberg myös peräänkuuluttaa ohjaavaa kättä. Sellaisia ihmisiä, jotka avaavat taidetta muille ja kertovat, mistä on kyse. Sen voi tehdä taustoituksen ja tulkinna kautta, kuten taidekriitikko tai tutkija. Mutta sen voi tehdä myös keskustellen ja omaan ilmaisuun ohjaten, kuten taidekasvattaja.

Se kokemus, joka syntyy itse tekemisestä, antaa hyvän pohjan myös taiteen ymmärtämiseen ja tulkintaan. Maalauksen näkee eri lailla, kun on itse maalannut. Sama pätee musiikkiin, elokuvaan, tanssiin, teatteriin, kirjallisuuteen ja kaikkiin muihinkin taiteenlajeihin. Siksi tekemiseen tukeutuvan taidekasvatuksen tulisi kuulua yleissivistykseen. En tarkoita tällä sitä, että kyllin kauan taidetta opiskellut pitäisi kaikesta taiteesta. Mutta kyllin kauan taidetta opiskellut osaa erottaa, mistä itse eniten pitää ja löytää sen. Hän myös ymmärtää ja todennäköisesti kunnioittaa sitä, mistä ei pidä. Silloin voi vain todeta: "Ei oo mun juttu!" Ja silti voi antaa luvan muille nauttia.

Mutta missä on taidekasvatuksen paikka kaupungissa tai yleissivistävässä koulutuksessa? Onko se kaikkien saavutettavissa, onko sille tarpeeksi resursseja, onko sillä etuajo-oikeus?