Ootko sä Facebookissa? Entä Twitterissä? Käytätkö WhatsAppia
tai KikMessengeriä? Ai et? Missä sä sitten oot? Miten suhun saa yhteyden? Olen
kotona ja minulle voi tulla puhumaan! Mutta riittääkö se? Lapseni ovat usein
kotona myös, mutta samaan aikaan jossain ihan muualla. Sovellusten, pelien ja
verkkoympäristöjen puutarha on villiintynyt viidakoksi, johon moni vanhempi
tarvitsee karttaa ja matkaopasta löytääkseen lapsensa. Ja sitten toivotaan,
että lapsi on kunnossa ja nähnyt karkumatkallaan vain kivoja ja kauniita
asioita.
Meillä seikkailu taisi alkaa Habbo Hotellista. Vinkistä
ymmärsin jossain vaiheessa, että jos haluan tavata lapseni iltapäivällä koulun
loputtua, pitäisi perustaa oma hahmo Habboon ja mennä hengailemaan uima-altaan
reunalle. Siellä sitten lego-ukkoina seisottiin jonossa ja oltiin yhtä noloja
kuin jos oikeasti oltaisiin seisottu jonossa hotellin uima-altaalla. Eikä juuri
puhuttu. Todella tylsää, kyllästyin nopeasti, mutta tiesinpähän paikan. Vai
tiesinkö? Minulla oli nimittäin vaikeuksia suhtautua empaattisesti, kun lapsi
tuli itkemään huoneestaan varastettuja huonekaluja. Siis niitä immateriaalisia
pikselikasoja! Onneksi emme kohdanneet Habbossa mitään vakavampaa,
sellaisistakin tapauksista olen kuullut.
Menneellä viikolla olen lukenut lehdistä monta hyvää ja
tarpeellista juttua lapsista ja mediasta. Vanhemmille yritetään avata sitä
maailmaa, jossa lapset jo uivat kuin kalat vedessä. Jos siis saavat luvan. Niin kuin kaikessa
kasvatuksessa, myös mediakasvatuskesssa säännöt ja rajoitukset ovat tärkeä
elementti. Mutta yksin ne eivät riitä. Rajoittamisen rinnalle on onneksi
noussut ohjeeksi mennä itse mukaan ja myös suhtautua kunnioittavasti siihen
maailmaan, joka lapselle on täyttä totta. ”Älä itke, ei se oikeasti tapahtunut!”
ei riitä, kun oma pelihahmo ja kaikki sen ansaitsemat rikkaudet on oikeasti
varastettu. Pitää ymmärtää vähän pidemmälle, mistä on kysymys. Usein tuntien
työstä, sosiaalisesta verkostosta ja luottamuksesta. Sellaisista asioista,
jotka ovat oikeassakin elämässä tärkeitä.
Uuden sovelluksen tai verkkoympäristön kohdatessani huomaan
ensin yrittäväni määritellä, mikä se on,
mitä varten tehty. Instagrammilla jaetaan kuvia, Twitterissä lähetetään
viestejä ja WOWissa pelataan. Mutta ei se ihan niin yksinkertaista taida olla.
Kaikissa ympäristöissä myös ollaan ja näytään, rakennetaan omaa identiteetiä.
Eihän kotonakaan vain asuta. Kotona kasvetaan, kasvatetaan, keskustellaan,
rakastetaan ja riidellään. Pikkuhiljaa opitaan asioita maailmasta ja ollaan
valmiita siirtymään seuraaviin ympäristöihin.
Netti on mullistanut ja lisännyt olemassaolon muotoja ja
tapoja. Aikuiset joutuvat opettelemaan niitä siinä missä lapsetkin. Mutta se ei
tarkoita, että vanhat olemassaolon ja kommunikoinnin tavat katoaisivat. Ehkä vanhemman
tehtävä on paitsi olla selvillä siitä, missä oma lapsi liikkuu ja mitä tekee,
myös pysyä kotona ja olla paikalla, kun tarvitaan kosketusta, keskustelua ja
muutakin kuin hymiö-haleja.
Ajatuksia herätti:
